Vaelluspäiväkirja: Ruskavaellus UKK-puistossa, osa 2

Tämä on UKK puiston ruskavaellukseni blogin toinen osa. Jäikö ensimmäinen osa lukematta? Sen löydät täältä.

Parahimmat vaelluskenkäni,

Tämä saattaa olla viimeinen retkemme yhdessä. Kaksi viimeistä päivää ovat osoittaneet, että jalkani tosiaankin jäivät raskauden myötä isommiksi. Tai siltä se ainakin nyt tuntuu ja näyttää, koska normaalin vaalean värin sijaan varpaani ovat nyt aika lailla sinertävät kynsiä myöten…

Aamuyöllä alkoi hiljalleen sataa, ja vesipisarat koristivat teltan pintaa herätessämme. Onneksi olimme keittäneet termarit täyteen kuumaa vettä jo illalla, niin aamupala oli helppo valmistaa makuupussista nousematta: pikakaurahiutaleet ja pikakahvi vain astioihin ja kuumaa vettä päälle. Sateen ropinaa on paljon mukavampi kuunnella lämpimästä ja kuivasta makuupussista, kuin istua teltan ulkopuolella virittelemässä trangiaa.

Taivas näytti harmaalta ja sateiselta, ja sääennustekin lupaili koko päivän jatkuvaa sadetta. Pakkasimme kaiken vesitiiviisiin pusseihin, jotta tulevaksi yöksi olisi varmasti kuivaa vaatetta ja kuiva makuupussi. Vedimme kuorivaatteet päälle ja heilautimme rinkat selkään. Sadesuojuksien kanssa näytimme jättimäisiltä kilpikonnilta, jotka alkoivat taaperruksensa kohti luodetta ja Lankojärveä.

Polku kulki ensin Luirojärven länsipuolta ja mutkitteli sitten Palovanganjoen vierustaa. Sade senkun yltyi päivän mittaan, ja jossain kohdin minusta tuntui, kuin joku olisi kävellyt vierelläni ja kaatanut samalla päälleni sangolla vettä. Kengät olivat märät, kuorivaatteista oli jo vesi mennyt läpi, rinkka oli märkä ja imenyt rakenteisiinsa noin sata litraa vettä. Taukoja ei oikein voinut pitää, koska märillä vaatteilla ja kengillä tuli nopeasti kylmä. Kovan sateen vuoksi jokien ylityspaikatkin tulvivat normaalia enemmän. Onneksi Vellulla oli vaellussauvat, ja lainasin toista päästäkseni kivikoiden yli horjahtamatta virtaavaan veteen. Crocseissa ei ole kovinkaan hyvä pito, mutta muuten ne ovat kyllä oikein näppärät ja kevyet ylityksiin.

Saavuimme Lankojärvelle muutamaa tuntia ennen pimeää. Päivän aikana olimme ohittaneet monta muutakin vaeltajaa, joilla kaikilla oli päämääränä myös Lankojärven autiotupa, joten päätimme jatkaa matkaamme vielä pidemmälle länteen, Rautulammen autiotuvalle. Jo kolmannen kerran teimme saman virheen tällä reissulla ja yliarvioimme omat voimamme. Pimeään oli vain muutama tunti, jalat olivat jo väsyneet päivän taaperruksesta ja mieliala ei ollut iloisin mahdollinen. Silti jostain syystä kuvittelimme, että jaksamme hyvin vielä vajaat 8 kilometriä Rautulammelle märissä kamppeissamme, väsyneinä ja ilman kompassia.

Jossain kohdin minulle alkoi iskeä paniikki, kun huomasin kulkemamme polun kaartavan eri tavoin kuin karttaan merkitty polku. Pelkäsin meidän suuntaavaan liiaksi pohjoiseen. Kokeilimme katsoa ilmansuuntia Vellun iPhonen kompassista, mutta sovelluksen kompassin neula vain pyöri vain miten sattuu. Siinä kohtaa varmistimme sijaintimme puhelimen GPS:n avulla, ja olimme onneksi kulkemassa aivan oikeaan suuntaan. Kompassi olisi ollut mahtava matkakumppani hämärtyvään iltaan, mutta lopulta saavuimme Rautulammelle muutaman mutkan kautta. Rautulammella ei ollut kuin muutama muu vaeltaja. Tuvassa oli ihana laittaa tulet kaminaan ja ripustaa märät varusteet kuivumaan! Kokkasimme iltapalaksi kuivattamaani poronjauhelihaa ja kaurarouhetta kuivatuilla vihanneksilla. Nuorempana muistan, kun jaksoin syödä retkillä samaa kaurapuuroa monta päivää, mutta vanhemmiten olen oppinut arvostamaan hieman parempia retkieväitä. Suosikkini on Viimeistä murua myöten -blogi, josta selailen usein uusia ideoita retkimuonaksi. Erityisesti lasten kanssa retkeillessä, eväiden pitää maistua kaikille ja ruokaa pitää olla riittävästi.

Parahimmat vaelluskenkäni,

Tämän vaelluksen jälkeen aion investoida uusiin vaelluskenkiin. Olette olleet jalkojeni tukena viimeiset kymmenen vuotta, ja varmasti olisitte olleet vielä pidempäänkin. Lapsen saamisen myötä elämä on kuitenkin muuttunut, ja näköjään myös jalkojeni koko, ja siksi emme voi jatkaa enää yhteisen polun kulkemista.

Nukuttuamme hyvin yön Rautulammen autiotuvalla, nautimme aamiaista päivätuvan puolella, katsellen hienoa maisemaa. Varusteemme olivat melkein kuivuneet yön aikana ja pakkailimme niitä rinkkoihimme. Siivosimme jälkemme ja katsoimme, että seuraaville retkeilijöille oli valmiina pieniä polttopuita.

Tämä oli vaelluksemme viimeinen päivä ja matkaa oli enää 12 kilometriä takaisin Kiilopäälle, joten päätimme mennä hieman raskaampaa polkua, joka kulki Rautupään ja Niilanpään lakien yli. Molempien jalat särkivät jo kulkemistamme kilometreistä, joten pidimme tiiviisti taukoja. Kun viimein pääsimme Kiilopäälle, olimme valmiita länsimaiseen luksuselämään ja ajoimme suoraan Saariselälle, ostamaan tuoretta ruokaa Kuukkelin K-Marketista ja rentoutumaan kylpylään.

Kiitos Urho Kekkosen Kansallispuisto ja Metsähallitus, viimeiset päivät ovat olleet upea kokemus! Suunnittelen mielessäni jo seuraavan syksyn vaellusta, UKK-puiston itäisempiin osiin tai mahdollisesti Kevon luonnonpuistoon.

Tämän artikkelin kirjoitti Petra Suontausta, joka asuu Utsjoella ja opiskelee matkailua Saamelaisalueen koulutuskeskuksessa Inarissa.