Vaelluspäiväkirja: Ruskavaellus UKK-puistossa, osa 1

Parahimmat vaelluskenkäni,

Viime kerrasta onkin jo vierähtänyt muutama vuosi. Viimeksi kävimme Repoveden kansallispuistossa. Tuntuu hyvältä nähdä taas, tällä kertaa ruskavaelluksella Urho Kekkosen Kansallispuistossa. Suunnitelmanamme on kulkea Luirojärven kierros seuraavan neljän päivän aikana.

Aloitimme vaelluksen Kiilopäältä sunnuntaina iltapäivällä. Ystäväni Veli-Matti Partanen oli matkannut junalla ja bussilla Helsingistä pohjoiseen, ja minä olin ajellut aamupäivällä kotoani Utsjoelta etelään päästäkseni Kiilopäälle. Keli suosi meitä: 15 asteen lämpötilassa oli mukava vaeltaa, ja ohut pilviverho suojasi auringonpaahteelta. Ruska oli alkamassa, ja luonnon värimaailma oli jo taittumassa vihreästä keltaiseen ja punaisen ja liilan sävyihin. Kiilopään parkkipaikat olivat niin täynnä, että ajotien reunaankin oli pysäköity autoja. Vaikka nautin luonnossa hiljaisuudesta ja rauhasta, tunnen kuitenkin ulkoilevia ihmisiä nähdessäni syvää kiitollisuutta. Me saamme asua maassa, jossa monenlainen ulkoilu on osa ihmisten elämää ja ulkoiluun on olemassa monenlaisia mahdollisuuksia erilaisille ihmisille. Kiilopäälläkin näkyi kaiken ikäistä pyöräilijää, lenkkeilijää, marjastajaa ja vaeltajaa.

Tämä oli ensimmäinen kertani, kun olin menossa pidemmälle vaellukselle UKK-puistoon. Olen muutaman kerran aikaisemmin kävellyt päivävaelluksina Kiilopään lähireittejä, mutta tällä kertaa suuntasimme painavien rinkkojemme kanssa kohti itää ja puiston keskiosia.

Ensimmäisen evästauon pidimme Niilankämpällä. Niilankämpälle johtava polku on myös merkitty maastopyöräreitti, joten polku on erittäin hyvin näkyvissä. Tauon jälkeen jatkoimme matkaamme kohti Suomunruoktua. Tämä polku ei ollut enää merkitty, mutta jälki näkyi selvästi maastossa, sillä polku on tarkoitettu pyöräilijöillekin. Kuljimme visusti vain tällä selkeällä kulku-uralla, jotta emme jättäisi maastoon enää muuta kulumista, kuin mitä me kaikki kulkijat olemme sinne jo jättäneet. Ajatukset pyörivät vielä arjessa ja työasioissa, etenkin kun Vellu oli joutunut juuri ennen lähtöämme tekemään vielä erään konferenssin valmisteluja läppärillään.

Saavuimme Suomunruoktun autiotuvan pihapiiriin aikaisin illasta. Mielenkiintoista on, että saamenkielinen, alkuperäinen nimi ”Šuomaruoktu” tarkoittaa enemminkin suomalaisen kotia kuin mitään kalaan liittyvää, mutta alueella on toki useita muitakin suomennettuja paikannimiä, jotka eivät vastaa alkuperäisiä nimiä sisällöltään. Suomunruoktun autiotuvan lähellä on nykyisin museokämppänä toimiva vanha tupa, jota kävimme myös katsomassa. Museokämpällä on ollut mielenkiintoinen merkitys kullankaivajille ja toisen maailmansodan aikana, ja rakennuksen historiaan kannattaa ehdottomasti perehtyä lisää Metsähallituksen sivuilla.

Valoisaa aikaa oli vielä jäljellä pari tuntia, ja jaloissa tuntui olevan vielä voimia, joten päätimme jatkaa matkaa kohti Salonlampea, jossa oli tulipaikka ja laavu. Matka ei mennytkään ihan niin sujuvasti kuin kuvittelimme, sillä Aitalammella valitsimme vahingossa väärän polun ja lähdimme Salonlammen sijaan kohti Vintilätunturia. Onneksi huomasimme erehdyksemme äkkiä, sillä polku nousi kohti tunturia eikä kulkenut joen vierustaa. Lähdimme oikaisemaan rinnettä alas ja kohti oikeaa polkua Suomujoen varressa. Aurinko alkoi jo laskea ja metsä hämärtyä, joten kiiruhdimme askeleitamme. Minä toimin kartan ja kompassin lukijana, suunnistaessamme kohti Salonlampea, polkua etsien. Onnistuin ilmeisesti tiputtamaan kompassimme laittaessani sitä taskuuni, mutta huomasin vasta kun oli liian myöhäistä. Hämärässä ja tiheän aluskasvillisuuden seasta sitä oli enää turha etsiä. Mutta oppia ikä kaikki – ensi kerralla tiedän pakata mukaani myös varakompassin ja pitää kompassia kaulallani narussa tai muuten rinkkaani kiinnitettynä.

Ilman kuuluvuutta ja hukattuani kompassimme, suunnistimme hämärässä kartan ja laskevan auringon suunnan avulla Salonlammelle. Löysimme onneksi yöpaikan vielä ennen syvintä pimeää, mutta tarvittaessa olisimme voineet leiriytyä minne vain, sillä meillä oli teltta ja riittävästi vettä mukanamme. Arjen asiat olivat unohtuneet, kun päällimmäiseksi huoleksi nousi suunnistaminen ilman kompassia. Salonlammella vietimme iltaa nuotiotulen ääressä, syöden kotoa tuomaani poronkäristystä ja jauhemuusia, ja sijasimme yöpaikat laavuun. Lämpötila laski yöllä reilusti nollan alapuolelle, mutta raikkaassa ilmassa oli ihana nukkua. Revontulia ei näkynyt, mutta yhtä upeaa oli katsella kirkasta tähtitaivasta lämpimästä makuupussista.

Herätessämme aurinko oli jo nousemassa, ja viereisen lammen päällä leijui kaunis usva. Koska olin herännyt ensin, nousin makuupussista laittamaan tulet ja valmistelemaan aamiaista. Keli oli kirkas ja aurinko oli jo alkanut lämmittää hieman. Pakkasimme rinkkamme ja aloitimme päivän vaelluksen kohti Tuiskukurua ja Luirojärveä, jonne suuntasimme seuraavaksi yöksi. Päivästä tuli tosiaankin hyvin lämmin, joten vaatetusta sai vähentää aamun villapaidasta ja untuvatakista sortseihin ja t-paitaan. Vesipulloja sai täyttää tiheään. Tunturipurojen vesi on todennäköisesti juomakelpoista ihan sellaisenaan, mutta meillä oli varmuuden vuoksi kuitenkin filtteri käytössä.

Ennen laskeutumista Tuiskukuruun, näkymä UKK puiston tunturien yli oli aivan upea. Ylhäällä oli myös kuuluvuutta, joten soitin nelivuotiaalleni videopuhelun. Minä onnekas selitin hänelle, kuinka upeissa maisemissa äiti sai vaeltaa, mutta nelivuotiaalla oli tärkeämpää kerrottavaa. Hän oli kaivanut vaatekaapistaan tonttuasun ja leiponut isoäidin kanssa piparkakkuja, innokas joulunodottaja kun on. (Jouluunhan on enää, hmm, noin sata yötä…)

Jatkoimme matkaamme Tuiskukurun autiotuvalle ja valmistimme siellä lounaan. Tuiskukurussa oli useita muitakin vaeltajia. Retkeilijöillä on aina ollut tiettyjä kirjoittamattomia sääntöjä, joita seuraamalla retkeilijöitä sopii useitakin samoihin tiloihin ja joiden avulla luonto säilyy mahdollisimman roskattomana. Nykyään nuo kirjoittamattomat säännöt on laitettu kirjalliseen muotoon, ja nimetty Retkietiketiksi. Retkietikettiin kannattaa myös tutustua ja opettaa se myös omille lapsilleen, esimerkiksi aiheesta tehdyn satukirjan avulla.

Tuiskukurusta jatkoimme taas matkaa Luirojärven leiriytymispaikalle ja laitoimme leirin pystyyn. Luirojärvellä on lukuisia autiotupia ja jopa yleinen sauna, ja Eräluvat-sovelluksen kautta voi maksaa saunamaksun vaikka ihan paikan päällä. Saman sovelluksen kautta voi vuokrata myös varaustupien petipaikkoja. Meillä ei ollut tällä reissulla varaustupaa lainkaan käytössämme, mutta etenkin isomman ryhmän kanssa liikkuessa, varaustupien käyttö voi olla todella suositeltava idea. Tuvassa nukkuessa varusteet on helppo kuivata ja oleminen on miellyttävämpää sadekelin sattuessa.

Kello oli jo yli kuusi illalla, joten päätimme lähteä saman tien vielä iltakävelylle Sokostille, ja jättää leirimme odottelemaan Luirojärvelle. Matkaa Sokostille on Luirojärveltä noin 5 kilometriä. Olimme ehkä hieman taas yliarvioineet vauhtimme väsyneillä jaloilla, sillä luulimme ehtivämme vielä huiputtamaan valoisaan aikaan. Noin puolivälissä Sokostin rinnettä vastaamme tuli muutama vaeltaja, jotka kertoivat heillä menneen matkaan jopa 2,5 tuntia. Polku oli kivikkoista ja hidaskulkuista. Tällä kertaa olimme onneksi viisaampia kuin edellisenä iltana, ja jätimme huiputuksemme puolitiehen, palataksemme leiriin ennen pimeää. Maisema jo rinteen puolivälistä oli uskomattoman kaunis. Nyt olisi kuitenkin hyvä syy palata takaisin valloittamaan myös Sokosti! Sokostin huiputukseen varaisin jatkossa kokonaisen päivän ja kunnon kameran, sillä tunturilta pystyy valokuvaamaan eri ilmansuuntiin.

Lue myös ruskavaelluksemme toinen osa!

Tämän tekstin on kirjoittanut Petra Suontausta, joka asuu Utsjoella, ja opiskelee matkailua Inarissa, Saamelaisalueen koulutuskeskuksessa.