Kaldoaivin erämaa, Suomen pohjoisin ja suurin erämaa-alue, tarjoaa kulkijalleen unohtumattomia hetkiä ja upeita luontokokemuksia. Erämaa koostuu suurista puuttomista suo- ja järvialueista, tuntureista ja jokilaaksoista. Kaldoaivi on kalastajien ja vaeltajien ympärivuotisessa suosiossa, ja paikalliset harjoittavat alueella poronhoitoa, kalastusta sekä metsästystä. Kaikessa kauneudessaan suuri asumaton alue voi kuitenkin olla vaarallinenkin kohde, jos omat erätaidot eivät vielä riitä vaelluskohteen haasteisiin. Sääolosuhteet voivat muuttua nopeasti ja merkitsemättömillä mailla tarvitaan suunnistustaitoja. Pidemmille erämaavaelluksille tulisikin lähteä vasta, kun osaamista on karttunut erätaitokurssien ja lyhyempien retkien kautta.
Ensimmäinen päivä
Viime kevättalven hiihtovaellukseni maalis-huhtikuun vaihteessa, alkoi pari päivää myöhässä sairastelun vuoksi. Heti kun olo antoi myöten, pakkasin Make- ahkioni ja suuntasin erämaan lumoon sukset suhisten. Vaellukseni alkoi Nuorgamista Pulmankijärventien varrelta. Sää oli aurinkoinen, mutta tuulenvire koveni mitä kauemmas tiestä pääsin. Alkumatka oli helppo, seurailin tuttua moottorikelkan jälkeä kohti Gálddašjokilaaksoa. Äskettäinen sairastelu näkyi lähinnä hitautena, se ei kuitenkaan haitannut. Nälkäkin kurni, en ollut lähtiessä syönyt lounasta. Eväspatukat siirsivät nälkää leiriytymistä kohti.
Päästessäni Ávvačohka- tunturin suojiin, pidin päivän ensimmäisen tauon. Joululta jääneet piparit ja muu jämäkeksilaatikon sisältö toimivat hyvinä energianlähteinä. Tauon jälkeen laskeuduin jokilaaksoon ja nousin jälleen ylös samaa kelkanjälkeä seuraillen. Päivän hämärtyessä saavuin leiripaikalleni järven rantaan, päivän aherrus tuntui kropassa. Olo oli jännittynyt, kesti hetken ennen kuin löysin mieluisan paikan teltalleni. Sain teltan kohtalaisen hyvin pystyyn, vaikka valitsemani kohta olikin turhan vähäluminen. Yöksi ei oltu luvattu kovia tuulia, ja rannan puusto ja viereiset rinteet antaisivat sen verran suojaa yöksi, että teltta pysyisi pystyssä jos tuuli yltyisikin.
Päivällistä kokkaillessa havaitsin bensakeittimeni oikuttelevan. Kaivoin varakeittimenä toimivan trangian esiin. Onneksi olin ottanut sen mukaani ja täyttänyt turvapullon sinolilla! Vesien keittämisessä lumesta menee sinolilla tietenkin kauemmin kuin bensakeittimellä, muuten lämpöä telttaan tuova trangia on oiva keitin talveen.
Päivälliseksi nautin pakastepyttipannua. Talvivaelluksilla parasta on se, että eväiden kanssa voi heittäytyä varsin villiksi ja napata mukaan vaikka jätskituutin – mikään ei mene pilalle, kun lämpötila pysyy miinuksen puolella.
Lisää harmia toi punaista vilkuttava hätälähetin. Ongelma ratkesi patterit vaihtamalla.
Toinen päivä
Toisen päivän aamuna heräsin tokkuraisena. Yö oli ollut levoton, milloin ahma oli nuuskinut telttaa unessani tai olin muuten vain käännellyt kylkeä. Aamutoimiini kuului lämpimästi pukeutuminen untuvaan, päivän vesien sulattelu (aamun vedet olin sulatellut illan aikana), aamiaisen syöminen ja varusteiden pakkaaminen ahkioon. Olin askarrellut teltalleni telttapussin, johon se sujahti helposti kaaret sisällään.
Untuvavaatteet riisuttuani olin valmis lähtöön. Riekot naureskelivat vastarannalla suunnatessani kohti erämaan sydäntä. Aamupäivä oli kaunis, iltapäivää kohti taivas meni pilveen ja sain hiihdellä huonossa näkyvyydessä. Reittini kulki nyppyläisen alueen halki Gálddášjokilaaksoon, lounastin ruokatermariin tekeytymään jättämäni aterian, laskin hurjan mäen alas kaataen ahkion ja tuskastelin huonoa näkyvyyttä. Päästessäni Áldoleakšalle näkyvyys oli muuttunut vielä huonommaksi – suurten tunturien rinteitä ei erottanut, suunnistin gps:n avulla yöpaikalleni. Hämärässä harmaudessa suunnan oikeana pitäminen oli hankalaa, väsymys painoi, eikä yöpaikkani tuntunut lähestyvän.
Tahdoin telttani yhden Áldoleakšan harjujen taakse. Yöksi oli luvattu kovempaa tuulta ja pieni harju toimisi hyvänä suojana. Pystytin teltan vankasti hankeen tuulen suuntaisesti ja kömmin telttaan levittämään eristepatjan ja yöpymisvarusteet sen uumeniin. Kaivoin suurempaan absidiin seisoskelukuopan ja tein itselleni pienen keittiön. Päivälliseksi tarjoiltiin mikropizzaa (luksusta, eikö!).
Illalla tuuli koveni ja ravisutteli telttaa maltillisesti. Hiljalleen tuuli leppyi ja sain herätä peilityyneen aamuun. Mitään en kuitenkaan ympärilläni nähnyt – kaikkialla oli tasaisen harmaata.
Kolmas päivä
Aamutoimet tehtyäni lisäsin vauhtia teltan purkuun – läheisen tunturin rinnettä oli tullut näkyviin! GPS oli apunani suunnistuksessa, mutta olisi kuitenkin helpompaa edetä, kun näkisi maisemiakin.
Lopulta hiihdin Gálddoainurkin kautta Adolfin kammille täydessä harmaudessa. Pilvien takaa näkyi vaalea pallo, aurinko, jota käytin suunnan pidossa apuna. Sankka sumu aiheutti harhanäkyjä, lumikasa näytti suurelta tunturilta jota en tunnistanut ja hetkeksi jo hämmennyin ja luulin hiihtäneeni väärään suuntaan. Maaston muotoja ei erottanut ja laskin muutaman yllätysmäen alas kauhuissani – en nähnyt ollenkaan kuinka pitkä mäki oli!
Adolfin kammille laskeuduin samaa reittiä kuin mitä kesäisin suositaan. Kammi itsessään oli lähes täysin lumen alla, enkä käyttänyt energiaa sen esiin kaivamiseen. Teltan pystytettyäni kokkailin tortillat päivälliseksi, lounaan olin syönyt jälleen termarista poronhoitajien kämpällä Duottar- Gálddojávrilla pysähtyessäni. Koin pientä ruokahaluttomuutta, joka näkyi aamuisin energiavajeesta johtuvana huonovointisuutena. Vaelluksilla on pakkokin herkutella, jotta kehon energiatasapaino pysyisi edes jotenkin kohdillaan.
Adolfin kammin vieressä on yksi Kaldoaivin erämaan kauneimmista kohteista – Yläpulmankijoen putous, joka valitettavasti oli nyt täysin lumen peittämä. Päivä oli ollut lyhyt joten minulle jäi paljon aikaa huoltaa pieniä rakkoja kantapäistäni ja lueskella mielenkiintoista kirjaa. Iltarutiineihini kuului vaihtaa päivän aikana hionneet vaatteet yövaatteisiin joita pidin vain leirissä. Kuivattelin kostuneet varusteet trangian tuottamassa lämmössä samalla kun keittelin juomavesiä lumesta.
Yöt pysyin lämpimänä kuivan aluskerraston, eristepatjan ja kahden makuupussin turvin. Olin ottanut mukaani myös Fjellduken, norjalaisen tunturiviitan jonka saa ujutettua makuupussien ympärille extrapussiksi tarvittaessa.
Neljäs päivä
Seuraavan päivän urakka olisi vaellukseni pisin. Aamulla ilahduin avatessani teltan ja nähdessäni kirkkaan auringonpaisteen ja sinistä taivasta. Hiihdin joen yli Junkers ju 52 lentokoneen hylylle. Lentokone sai osuman Neuvostoliittolaisesta ohjuksesta vuonna 1944 ja putosi Kaldoaivin erämaahan. Miehistö selvisi pudotuksesta ihmeen kaupalla, silti kammilla huhutaan kummittelevan itse Lentäjä-Adolfin. Vierailuni hylsylle oli lyhyt, sillä hylystä oli vain hieman peltiä näkyvissä hangen alta.
Hiihtoni Adolfin kammilta Tsaarajärvelle tuntui kestävän ikuisuuden. Maasto oli haastavampi mitä olin olettanut, lounastauon jälkeen lähdin seuraamaan tuoreita poron raadolla käyneitä moottorikelkan jälkiä helpottaakseni hiihtämistäni. Ahkio kaatuili ja hiostava aurinko toi haastetta matkaan.
Maisemat olivat Kaldoaivin erämaan mukaiset – suuria puuttomia alueita, tuntureita siellä täällä. Nautin kirkkaasta päivästä ja mahdollisuudesta nähdä ympärilleni. En kuitenkaan voinut hidastella, yöksi oli luvattu yksi talven pahimmista myräköistä ja oli tärkeää päästä autiotuvan suojaan.
Saavutin autiotuvan hyvissä ajoin ennen myrskyä. Illalla ei ollut pientäkään merkkiä tuulen kovenemisesta. Yöllä kuitenkin heräsin ulkona pauhaavaan tuuleen, olin todella tyytyväinen että pääsin autiotuvan suojaan! Aamuyöstä kävin kurkkaamassa oliko ahkioni vielä paikallaan, katseeni kohtasi suuren pulmusen kanssa joka istua nökötti hangella myrskystä välittämättä. Hetki jäi mieleen.
Viides päivä
Pahin tuuli oli laantunut yön aikana. Sain työntää autiotuvan oven auki ja kaivaa itseni ulos tuvasta. Illalla piha oli ollut tasainen moottorikelkan jäljistä, yön aikana suuret puolentoista metrin korkuiset aallot olivat peittäneet jäljet.
Odottelin lähtöä lounaaseen saakka. Tuuli pöllytti irtolunta eikä minulla ollut kiire minnekään kun matka jatkuisi yhdeksän kilometriä merkittyä moottorikelkkareittiä pitkin Tsuomasjärven autiotuvalle.
Kantapääni olivat hiertyneet pahasti verille edeltävän päivän hiihdoista. Villasukkani koristeellinen kantapää ja uudet monot eivät olleet hyvä yhdistelmä. Kattava ensiapulaukkuni ja sähköteippi riittivät paikkaamaan jalkani.
Ennen lähtöä siivosin jälkeni tuvalta, tein kiehiset seuraavalle ja toin puita sekä jätin lapion mökin ovea vasten, jos seuraava tulija tarvitsisi sitä päästäkseen sisälle. Tupaetikettiin kuuluu jättää ne parempaan kuntoon kuin mitä tupa oli tullessasi.
Tsaarajärven jäälle oli tuullut yön aikana vaikeasti ylitettäviä aaltoja. Matka Tsuomasvaaran autiotuvalle oli sopivan pitkä, olin jo väsynyt vaelluksesta joten lyhyempi päivä oli oikein tervetullut. Pöllyävän lumen vuoksi hiihdin kelkkalasit kasvoilla ja iloitsin kun ei tarvinnut suunnistaa reittimerkintöjen ansiosta. Seuraavaa yöpaikkaa lähestyessäni näin vaellukseni ensimmäiset ihmiset. Poronhoitajat ajelivat tunturin päällä kooten poroja. Oli mielenkiintoista seurata heidän työtään samalla hiihdellen järven jäällä kohti autiotupaa.
Tsuomasvaaran autiotuvalla harmistuin sotkuisesta pihasta ja oluttölkkien määrästä. Edeltävä oli kuitenkin jättänyt hyvät tulentekotarpeet kamiinan viereen ja sain lämmitettyä tuvan nopeasti.
Viimeinen ilta kului syödessä ja lukiessa. Odotin innolla kotiin lähtöä, kuusi yksinäistä päivää erämaassa, vaikeat olosuhteet ja kipeät kantapäät olivat vieneet mehut. Kaikista haasteista huolimatta vaellus on yksi ikimuistoisimmista minkä olen tehnyt.
Kuudentena päivänä kotiin!
Parkkipaikalla ystävää odotellessani, huomasin ahkion aisan pidikkeen olevan muutamasta millistä kiinni, ettei se olisi repeytynyt irti. Onneksi edes joku asia vaelluksessani jaksoi odottaa loppuun saakka ennen ongelmien aiheuttamista!
Vinkkejä talvivaellukselle aikovalle
Pidän oman yritykseni (Northern Trails) kautta erätaitokursseja erityisesti talviolosuhteisiin, ja toimin myös toiselle yritykselle (70North) oppaana Kaldoaivin erämaassa. Vuosien mittaan opastuksissa ja omilla vaelluksillani olen huomannut seuraavat vinkit oleellisen tärkeiksi:
- Oikeanlaisen varustuksen käyttäminen – talviolosuhteisiin sopiva teltta, tarpeeksi lämmin makuupussi, eristävä alusta, pakkasellakin toimiva keitin.
- Lämmin ja hengittävä pukeutuminen – pakkasella hikoilu kostautuu liikkeen pysähtyessä. Kosteat vaatteet eivät lämmitä!
- Riittävästi energiaa tuottava ruoka – pähkinät, energiapatukat, extravoi ruuassa. Vaelluksilla ei kaloreissa säästellä!
- Suunnistustaito on ehdoton. GPS ei riitä, myös paperikarttaa on osattava lukea.
- Ensiaputaidot on oltava, sillä ikinä et tiedä, millaiseen tilanteeseen sinä tai kanssaretkeilijäsi joutuu. Erämaassa avun saaminen voi kestää, vaikka helikoptereiden avulla avun saaminen kestää nykyisin pääasiassa korkeintaan muutamia tunteja.
- Sään ja olosuhteiden lukeminen – etenkin erämaassa suurilla puuttomilla alueilla, sää muuttuu hetkessä. On tärkeää osata seurata sään muuttumista ja miten tuuli käyttäytyy erilaisissa maastoissa.
- Hyvä vaellusseura! Yksin vaeltamaan kannattaa suunnata vasta kun on täysin varma osaamisestaan.
Jos haluat lukea lisää vaelluksistani, niitä löydät blogistani www.adventurelandlapland.com.
Kirjoittaja on Utsjoella asuva luonto-opas ja kahden lapsen äiti Anne-Marie Holm, joka tunnetaan myös Erämaan Vaeltajatar -blogistaan ja aktiivisesta retkeilystä yksin, ystävien ja lasten kanssa.